TAKAISIN

Solar Jazz 22.-24.9., Turku Åbo, Finland

Chris Corsano ja Evan Parker antautuvat improvisaatiolle. Näyn vangitsi Topi Äikäs.

Paikallinen jatsimiesyhdistys Aboa jazz Ry oli päättänyt värkätä jatsifestivaalin kaupunkiin. Niko-Matti Ahti, Lehtisen Jussi, Soul Seed dj:t ja muut "hahmot" saivat aikaiseksi kolmen päivän tapahtuman, jossa oli jos jonkinlaista soittajaa - näistä moni kyllä myös meni jazz-tittelin alle. Enimmäkseen bändit soitteli Dynamossa, mutta ulkomaan pellet Chris Corsano ja Evan Parker vetelivät ML Media Livissä - sellanen outo vanha elokuvateatteri.

PERJANTAI - FREJAZZDAG

Omalta osalta juhlat alkoivat ystävän luona hienon puukämpän ja homeisen jääkaapin ihastelulla, mutta loppupäivä oli ihan yhtä mielenkiintoinen. Hassusti/oudosti nimetyn festarin ensimmäinen bändi oli Black Motor, eli ne tamperelaiset free-ym.-jatsimiehet, jotka soittaa aina järkkäämissään Fly-Rite-illoissa. No eipä se mitään, kyllähän BM taisi improvisaation salat ihan hyvin. Etenkin Rauhalan Ville soitteli ihan mahtavia juttuja jousen kanssa ja ilmankin, muut oli vähän vaisumpia. Musiikista ja katu-uskottavan näköisistä miekkosista tuli pääasiassa mieleen se Comic Stripin Beatnik-osa, eli välillä sellasta klassista tunnelmointia, ja välillä tuuttattiin ihan kunnolla.

Sittenhän siellä soitteli tuo Five Corners Quintet, joka on hiukan slick porukka. Ne soitteli sellasta melko tylsää perusjazzia, mitä on tehty paljon 60-luvulla, ikään kuin hard boppia ja Blue Noten latinojazzia, paitsi että Mäkysen Teppo- en tiedä onko sukua Jaska Mäkyselle - on nero rumpali, vaikka muuten ehkä vähän luihu "heza"-tyyppi (vaikka onkin alunperin Turuust). No, oli sillä ihan ok välispiikkejä, antoi mm.basisti Jaakko Lötjöselle lisänimet "Markku" ja "Lagunan omistaja". Lopussa myös maailman etäisimmältä vaikuttava fonisti Lassy oli aika hyvässä vedossa ja tuuttasi semmosta jännää dialogia itsensä kanssa: matalia ääniä ja korkeita ääniä vuoropuheluhenkisesti. Lippuja myynyt Iiro totesi, että "tällähän on koko Amarillo" viitaten yleisön porvarilliseen habitukseen.

Viiskulman Viisikon jälkeen Dynkyn yläkerrassa koettiin melkoinen pohjanoteraaus kun Dirty Harry Sextet soitti. Se oli sellanen viihdyttävä funkpoppoo, juuri sopiva Nokian pikkujouluihin. Soittivat omien keskinkertaiseten funkjazzbiisien lisäksi mm. Ritari Ässää ja varmaan jotain Shaftia. Onneksi en tunnistanut niitä biisejä. Etenkin kitaristi oli tosi rasittavan tasapaksu ikuisine wah waheineen. No, nimi varmaan kertoo tässä tapauksessa bändistä kaiken (ei tarvitse vaivautua kuuntelemaan).

Perjantain paras akti oli Poets of Rhythm, joka alkoi hiukan tunnustellen, mutta hiljalleen vakuutti hauskalla kosmisella funkillaan. Siinä oli kaikkee kivaa kuten Mulatu Astatkea, Fela Kutia, Metersiä, sitä eeppistä black panther funkkia mitä on Harmlessin Stand Up! -kokoelmalla, poikkihuilistia ja kunnon torvisektio ja afrikkalaishelistintä. PA vinkui epäammattimaisen ääniherran myötävaikutuksella, mutta lavalla poppoo vain lauloi että we don't need no music, we got soul. Se oli samaan aikaan maailman hienointa ja korneinta. Myöhemmin kuviohin tuli Bajka, naispuolinen vokalisti, joka laulo ihanasti, mutta vaikutti superujolta- neiti tuntui piiloutuvan välillä valtavan kultaisen tamburiinin taakse. Sen isä on kuulemma jazzrumpali ja äiti Miss Maailma. Lyriikat oli sellasta afrokosmopoliittista tajunnanvirtaa eli improo oli paljon. Kuulemma viimenen biisi oli Sun Ra -cover, en kyllä tunnistanu, vaikka se siltä kuulostikin.

Setin jälkeen eräätkin jatsikasvot, joiden oikeita nimiä en mainitse, käytettäköön heistä vaikka nimiä Sami Pekkola ja Jaakko Tolvi, jorasivat maailman levottomimmin baaritiskin edessä keräten samaan aikaan paheksuvia ja ihailevia katseita käärmemäisellä hytkymisellään, joka muistutti Indian Jones-elokuvan Tuomiontemppelin uhrimenoja. Ostaessani juomaa Sami tuli taakse ja tonki rahat lompakostani hämmentyneelle baarimikolle ikään kuin teeskenneleen neljänsiä käsiä sillai buddhamaisesti. Siitä sitten hiljalleen lähettiin Monkiin jameihin, mutta dj lopetti kunnon musiikin soittamisen heti kun päästiin tanssilattialle (tällä aikaa maestro Tolvi ottikin jo lukua seinän vieressä poseeraten viralliselle valokuvaajalle Topille - olis kiva nähdä kuvia muuten). Myöhemmin illalla sen yhden toisen kirkon puistossa tuli tavattua Batman eli Batmannerheimin batsas - mutta se on jo toinen tarina (jota ei tosin tulla ikinä kertomaan).

LAUANTAI - LÖRDAGEN EFTER

Chris Corsano puhaltaa henkeä rumpuihinsa. (c) Topi Äikäs.

ML Media Livin konsertti oli kyllä ihan nero. Paikka oli tosiaan sellanne hassu vanha elokuvateatteri, jonka kyltti muistutti sellaista amerikkalaista klubia/teatteria, jonka valomainos vaihtuu esiintyjien mukaan. Sisällä oli jotain automainoksia ja vanhoja kuoseja ikään kuin tauluina seinällä. Ja tilaa siellä oli vaikka kuinka monelle. Mutta akustiikka oli mahtava ja esitykset. Ekana soitti Chris Corsano, joka kyllä mullisti meikäläisen maailman. Instrumenttina oli rummut ja tusinan verran erilaista tarpeistoa lähinnä keittiöstä. Oli mystistä kilkuttelua ja dynaamista revittelyä ja outoja äänimaisemia. Tyyppi oli virittänyt kielet virvelin ja tomin päälle ja soitteli niitä välillä jousella. Viimeisessä "kappaleessa" oli virvelin päällä sellanen metallinen kaari, ja se väpättäessään loi hauskan sellasen delaykaikuvallin, joka oli ihan super valloittava.

Evan Parker puolestaan päästeli sopraanofonistaan sellasta aika tasapaksua tiluttelua, joka tanssahteli parin äänen ympärillä kivasti. Se tuuditti sellaiseen matkaan lentävällä matolla halki tuhannen ja yhden yön satujen taivaan. Eikä se todellakaan ollut sellaista perinteistä orientalismi-käärmeenlumoamismeininkiä.

Vanha herra Parker tilutteli hypnoottisesti. (c) Topi Äikäs.

Lauantaina Dynamon kattauksen aloitti Basamahas. Äänitarhassa taannoin kuulemani bändi ei oikein kiinnostanut, mutt nyt kyllä kolisi. Oli jänskää sähkökitaraa, trumpettia, kauhutremolo-Rhodesia, Pekkolan Sami tuuttaamassa kaikenlaisia foni- ja suukappalevirityksiä jne. Tolvin Jaska oli kyllä ihan nero verkkopaitoineen - Jaska paljasti tosin taannoin, että kyseessä on ihan normaali hihaton paita, jossa on keltaisia raitoja (=verkkoja mun näkökulmasta). Esitteen väittämään siinä, että setissä oli sähköistä Miles Davisia, voi yhtyä. Lisäksi oli yksinkertaista ja tehokasta rokkijyystöö, balkanilaista epätasajakoista rytmiikkaa, jänniä teemoja ja kaikkee kivaa orientalismia (positiviisessa mielessä). Parasta oli kuitenkin setin loppu! Olisin toki mieluusti vielä orkkaa kuunnellut, mutta Jaska piiskas niin vauhdikkaasti rummuillaan että ne kaatu ja ryhmä vetäytyi takahuoneesen huudellen "ei tule encorea"!

Sitten oli alakerrassa Bajka. Alakerran keikat oli muuten järkätty poikkeuksellisesti niin, että tanssilattia oli vapaana ja bändit veti korokkeella ikkunoiden vieressä toisella puolen salia. Hieman outo järjestely, tanssilattia oli ihan tyhjä ja kolkko settien ajan. No, Bajka osoittautui samaksi kuin Poets of Rhythm kokoonpanoltaan. Biisit olivat ilmeisesti Bajkan kynästä, ihan ok, mutta hieman lepsusti ja epävarmasti esitetty, sillä bändi soitti niitä ensimmäistä kertaa livenä. Bajkan studioalbumi saattaa olla ihan kelpo kosmista jazzia, sanoitukset tosin yrittivät olla hieman liikaa sellaista "universal love" -osastoa.

Yläkerrassa Bajkan jälkeen oli vanhempaa yleisöä houkutellut Mikko Innanen Trio, joka oli sellaista melko turvallista eurojazzia, jossa sävellettyyn materiaaliin oli upotettu improvisaatiota. Välillä käytiin vapaammankin ilmaisun puolella. "Kiinalainen reggae" Nakki.. ei kun siis Naki oli paras kappale, toi mieleen välillä Keuhkot ja oli konventioista vapautunein biisi setissä. Lötjönen bassotteli, mutta oli tosi sivussa Mika Kallion kevyeeseen rummutteluun ja Innaseen verrattuna. Oli kuitenkin korkeakulttuuria edustavaa eli väsyttävää musiikkia kuunnella yhden aikaan lauantaiyönä.

Viimeinen bändi Big Daddy Moochin' ei oikein hetkauttanut väsynyttä sieluani. Tuli hieman NOkian pikkujoulut mieleen, kansaa oli niukalti, mutta sitkeä mc yritti sparrata sitä apinoimalla jamesbrownin mälsimpiä maneereita. Bändi kyllä soitti suht tiukasti, mutta mistään musiikillisesta näkemyksestä nyt ei voi puhua. Mukana oli uhkea ja slaskea soullaulajatarkin, jonka tehtävä valitettavasti typistyi "soulahtavien laulu-ulinoiden tuottamiseen": tietänette, mitä riivatussa neosoulissa usein harrastetaan. Soundit olivat myös liian kovalla ja yksinkertaisesti huonot (rummuissa oli liikaa kaikua, basari kumisi liikaa jne.). Sieluttomalle soulille on maailmassa aika vähän tilaa, sanon minä. Bändin uuvuttamana olikin paras mennä verestämään muistoja vanhaan kunnon "Memory Timesiin", jonka eväitä kelpasi mutustella Batmannerheimin suojeluksessa. Seuraavana aamuna jatsi ja moni muu asia kuulosti kirosanalta, joten oli paras luikkia takaisin Tampereelle häntä koipien välissä.

YLÖS