AVAR U S A (1/5)
teksti: Martti Allas
|
JÖLDKFJAÖLSDKF!
Nyt seuraa muutamia huomioita Pohjois-Amerikan itäpuolen kierrokselta. Ensiksi pantakoon merkille, että New York on todella hieno ja vaikuttava. Se on paikka, johon aion ehdottomasti palata. Muista kiertueella käydyistä paikoista en voi sanoa samaa. Ehdin kävellä yhden päivän kaupungilla itsekseni. Mulla ei ollut karttaa eikä oikein mitään hajua mistään, mutta päädyin Central Parkiin aivan kuten olin ajatellutkin. Tosi ainutlaatuinen paikka, kun voi katsella valtavan viheralueen keskeltä sitä reunustavia pilvenpiirtäjiä. Ja rakennukset! Isot kapenee ylöspäin mentäessä ja valoa riittää kaduille yllin kyllin. On täysin yhdentekevää, miltä jokin yksittäinen tornitalo näyttää, kun kokonaisuus on niin hieno! Vittu! Keltaisia takseja, keltaisia ihmisiä, mustia ihmisiä, sinisiä ja punaisia ihmisiä, lukutaidottomia ihmisiä, hulluja, pitsaa, museoita ja kahvia!
Kävelin tosiaan Central Parkin ristiin rastiin kokonaan läpi, mihin meni suunnilleen koko päivä. Loput meni matkaan Union Squarelta puistolle ja takaisin. Keltaisista Virgin Atlanticin lentosukista tuli illalla isovarpaat ulos. Yhdestä puskasta puiston keskellä kuului kovaa ähinää, mikä lähempää paljastui pariskunnaksi, joista toinen oli sonnustautunut gorillapukuun. Myöhemmin Harlemin päässä mut yhytti mies, joka hoki “Don’t forget your vitamins” ja ojensi mulle käyntikortin jossa luki (tietenkin) “Don’t forget your vitamins”. Tämä toistui, kun törmäsin mieheen myöhemmin 5th Avenuella. Pistin puistossa myös poskeen yhden hodarin New York -kuvaston mukaisesti, vaikka esim. Matlock olisi kyllä epäröimättä pidättänyt sen venäläisen autovarkaan, jolta sen ostin. Missä vitussa oli mun meleerattu harmaa lenkkeilyasu? Lexington Avenuella jossain anonyymissä pitsapaikassa sain parilla dollarilla siivun jossa oli varmaankin kaikki, mitä taikinan ja juuston väliin voi kuvitella. Kävin myös kaupunginkirjastossa, missä ei ollut kirjoja juuri lainkaan. Istuin pihalla, napsin muutaman kuvan ja join Dr. Pepperiä.
|
Me majailtiin keikkapaikalla Brooklynissa (oikeammin Brooklynin ja Queensin rajalla), ja sieltä kesti vain vartin verran metrolla keskustaan. Naapurissa jytisi aamukuuteen asti puertoricolainen pikkurikollisten suosima sylitanssiravintola ja parin korttelin päässä oli Dominikaanien pitämä aamiaismesta. Lähellä oli myös keskikokoinen marketti täynnä pilkkahintaista kehnoa ruokaa. Sisällä heti narikan (!) jälkeen ensimmäinen näky, minkä kohtasin oli useita viisimetrisiä täydellisiä tölkkipyramideja. Suoraan akuankasta! Keikkapaikka oli kuitenkin homeinen murju mukavilla isännillä. Ikkunat piti pitää suljettuna iltaisin melun takia, joten sisällä oli valehtelematta 80°C:n lämpötila. Samalle keikalle oli tulossa myös Fursaxa, mutta se oli ajanut kolarin matkalla ja joutunut sairaalaan - mistä se pääsi kyllä vielä samana iltana ulos. Eka keikka meni hyvin ja illasta tuli mukavasti rahaa ja levyjä meni ja kaikkea sellaista (pahaa tölkkikaljaa jäävedellä täytetystä lastenammeesta, yksi yö autossa, jotta sitä ei vietäisi, aamiaista valurautasillan alla olevassa delissä ja pieni silmätulehdus), joten kiertue alkoi tosi mainiosti.
|
Seuraavana oli vuorossa Philadelphia, jossa me soitettiin Johnny Brenda’s -nimisessä rokkibaarissa. Paikalle oli tullut mm. pari, joka oli pukeutunut t-paitoihin, joissa luki suomeksi “Erittäin hyvä ellei täydellinen”, tai jotain yhtä typerää. Niiden pallinaamoilla oli lisäksi ilme, joka sanoi: “Tulkaa hei jutteleen.” Miksi? Yksi ujo tyyppi tuli myös ojentamaan meille litran salmiakkikossua, jota se oli tehnyt sikäläisen saksalaisen apteekin salmiakista ja Stolista. Miksi? Me oltiin just tultu Suomesta, ei me oltu ehditty ruveta vielä ikävöimään mitään. Mä olin päinvastoin niin innoissani uudesta mantereesta, että hotkin jopa harmaita ja kuvottavia Steak and Cheese -leipiä pirtelön kanssa. Mutjoo, siellä esiintyi meidän lisäksi Bardo Pond (joiden luokse me mentiin yöksi) kokonaisen vierailevien artistien armeijan kanssa. Ne soitti coverina Hawkwindin Silver Machinen ja polttivat takahuoneessa jättisäkin salviaa, josta kaikki, jotka siihen kajosi, meni tosi tosi sekaisin, mutta vain noin tunniksi. Ne, kuten suunnilleen kaikki, joiden luona me oltiin, asuivat vanhassa punatiilisessä tehdaskiinteistössä. Hallimainen tila oli jaettu ohuilla rankaseinillä pienempiin osiin, mutta kokonaisuus oli varmaan jotain kuudensadan tai tuhannen neliön luokkaa. Yhdessä huoneessa oli mm. skeittiramppi. Kämppä oli pyssy ja neula -alueella, mutta näillä tyypeillä oli edistyksellinen sisäpiha portteineen. Ylhäältä kuudennen kerroksen ikkunasta näkyi sittemmin tutuksi tullut näky amerikkalaisesta kaupungista: muutamien pilvenpiirtäjien keskusta ja loputon matto pari- kolmekerroksista erittäin huonokuntoista tiililootaa ruutukaavassa. Onnellisista lähiöistä ei tietoakaan - ne sijaitsivat poikkeuksetta kymmenien kilometrien etäisyydellä kaupungeista.
|
Seuraavana aamuna me kuitenkin ajettiin yhteen tällaiseen onnelliseen lähiöön meidän kuskin, Jeffin, vanhempien luokse Baltimoren liepeille. Niin, meillä oli kuski! Sama hemmo, joka järjesti viime vuonna ne festivaalit, järjesti myös meidän kiertueen ja ajoi koko reissun läpi. Vanha deadhead, lappupää ja entinen radiotoimittaja. 5000 kilsaa tuli mittariin, mikä olisi riittänyt Nykistä San Fransiscoon. Mukana oli myös toinen bändi, Manbeard, joiden kamoja me lainattiin. Yhteiselo sujui ongelmitta ja periaatteessa jokainen keikka oli edeltävää parempi.
Baltimore - John Watersin kotikaupunki - on kuuluisa mm. siitä että siellä on maan korkeimmat teiniraskaus-, lukutaidottomuus-, raiskaus- kovien huumeiden käyttäjä- ja murhatilastot. Tätä ei tietenkään kyennyt havaitsemaan millään lailla Jeffin vanhempien luona, jossa uima-allas ja autot kimmelsi ja olohuoneessa oli miehenkorkuinen telkkari. Pastori Alexander, joka oli juuri toipumassa kuudennesta sydänleikkauksestaan, istui katselemassa sitä kiiltävänvalkoiset tennarit kokolattiamatolla, ja Mamma-Alexander puolestaan kantoi allit keikkuen meille yhä korkeampia autenttisempia läjiä roskaruokaa. Roope oli niin latautunut tästä kokemuksesta, että oli päättänyt jo matkalla urheasti vetää liharuokia, vaikka pötsi menisikin sekaisin. Me uitiin itseämme raikkaiksi ja leikittiin puhallettavalla amerikanlippupallolla, kunnes tuli aika vetää ennenkokematon määrä hampurilaisia, maissia, hodareita, kaalisalaattia, ranskiksia, sipsejä, kokista, piffejä, hedelmäsalaattia ja kaikkea onnellista.
|
Me köröteltiin mahat pulleina sitten itse kaupungin keskustaan, jälleen yhteen entiseen teollisuuskiinteistöön. Keikan ja kännäilyn jälkeen siellä syttyi tulipalo, juuri, kun jengi oli mennyt nukkumaan. Se saatiin sammutettua, mutta kaikki tietty haisi savulta, ja tunnelma oli hieman epävakaa. Ehdin jo tehdä yhden keikan meidän tavaroiden kanssa paloportaita pitkin korvat suhisten, ennen kuin joku kekkasi, missä palaa. Yksi asukkaista oli sammunut Columbo-dvd:n ääreen ja laittanut vaatemytyn kytevään tuhkikseen. Itse olin vakuuttunut, että alakerta on syttynyt tuleen. Ja aiemmin illalla söin kanaisimman kanasalaatin, mitä olen koskaan edes nähnyt saati syönyt. Ihan vitusti kanaa. Urputin asiasta keikan jälkeen joillekin Waters-henkisille paikallisille (miehen näköinen nainen ja naisen näköinen mies) ja ne nauroivat: “Round here chicken salad... well... Salad is something that accidentally happened to the chicken”.
|
Seuraavana päivänä ylitettiin Smoky Mountains, mikä oli todella hienoa, lukuun ottamatta kansallispuistoa reunustavia Mini-Suomen lännenkylän kaltaisia rihkamahelvettejä. Osta viidet mokkasiinit, saat kuudennet kaupan päälle. Tässä voit muutamalla döllärillä katsoa, kun oikea intiaani esittää aidon ja alkuperäisen sadetanssin™ jne. (Todellakin, yksi ehkä eniten mua ärsyttävä seikka siinä maassa on, että k a i k k i on brändätty. Ei voi saatana ostaa kaupasta tuoremehua tai suklaakeksejä, vaan Swoocherseja™ tai Shitkickerseja™ tai Turdcakeseja™ tai jotain yhtä saatanan älytöntä.) Me saatiin myös maantiekytältä ylinopeussakot. Mutta vuoret ovat nimensä mukaisesti upean sumun peitossa. Järkyttävän kaunista ja hyvän tuoksuista.